Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, eli mitä kotikaupungistani löytyi

Niin se vain on, että kesä on jo elokuussa ja viimeistä lomaviikkoa viedään. Vaikka syksykin on kaunis vuodenaika ja uusien alkujen mahdollisuus, tuntuu haikealta, reissuille ei noin vaan lähdetäkään arjen keskeltä. Onneksi läheltäkin löytyy mahdollisuuksia ja mukavia paikkoja, joissa ladata akkuja vaikka muutaman tunnin verran. Mutta usein oman asuinpaikkakunnan tarjontaa pitää itsestäänselvyytenä ja lähtee mielummin vähän kauemmas.

Yhtenä kesäisenä arki-iltana kävi kuitenkin toisin. Osallistuin vaasalaisten bloggaajien kanssa ravintolalaiva Faroksella pidettyyn vloggaus- eli videokurssiin. Mietin, että mukava piipahtaa Faroksella, vaikka onhan se jo nähty, öö noin 13 vuotta sitten... Tuttu paikka, jonka olemassaolon tietää, mutta jonne ei vain ole tullut piipahdettua. Yllätys olikin aikamoinen, kun astuin sisään muutama vuosi sitten ison rempan läpikäyneeseen laivaan, jossa tummat pinnat olivat muisto vain. Pohjakerros oli sisustettu viihtyisäksi ruokailutilaksi ja ikkunoista avautui näkymä osittain vedenpinnan alapuolelle, meri oli siis hyvin läsnä.  Faroksella on terassitilaa niin kannella kuin laiturilla ja Kalarannan kuhinaa oli mukava tarkkailla kesäisessä kelissä. Ilta oli kuin pieni piipahdus jonnekin muualle, kun tutun ympäristön näki vähän toisesta vinkkelistä. Eikä ruokapuolikaan pettänyt, merelliseen tunnelmaan sopiva katkarapuleipä oli herkullinen. Paikasta saa myös lounasta, joten tiedän, mitä ehdottaa, kun seuraavaksi työporukan kanssa mietitään yhteiselle lounaalle menoa.

Faros kiehtoi minua myös historiallaan, kyseessä ei ole ravintolaksi rakennetusta "feikkilaivasta", vaan alus on palvellut aikoinaan majakkalaivana. Tätäkään en aiemmin tiennyt, joten kyllä, omasta lähiympäristöstäkin voi löytää uutta ja mukavaa, eikä aina tarvitse lähteä niin kutsutusti merta edemmäs kalaan. Suosittelen siis lähimatkailua ja katsomaan tuttuja paikkoja joskus ikään kuin turistin silmin.

Aamupäivä museossa

Pidän museoista, siitä, että niissä voi uppoutua ihan toisenlaisiin tunnelmiin ja aikakausiin kuin mitä nykyhetki on ja tehdä aikamatkoja menneeseen. On kiehtovaa kuvitella, millaisia tarinoita esineiden takana on, kuka niitä on käyttänyt ja millaista elämää kulloinkin on eletty. Myös valokuvanäyttelyt ovat suosikkejani ja lasten kanssa eläin- ja kasvitieteelliset museot ovat aina menestys. Pienistäkin museoista voi löytää vaikka mitä. 

Perjantaiaamupäivän vietimme Pohjanmaan museossa, jossa vaihtuvana näyttelynä oli tällä kertaa ruotsalaisen Lennart Nilssonin kuvia sikiön kehityksestä synnytykseen asti. A child is Born -näyttelyn kuvat olivat hämmästyttävän tarkkoja, vaikka ne on otettu jo vuosikymmeniä sitten. Kuvat on otettu muun muassa tähystyskameralla ja elektronimikroskoopilla ja julkaistu 1965 LIFE-lehdessä.

Yläkerrasta löytyy taidetta ja antiikkiesineistöä, upeasti eri aikakauden tyylein sisustettuja huoneita. Mutta ne käydään lasten kanssa pikavauhtia läpi, kun mihinkään ei tietenkään saa koskea, mutta huoneita ja katsojia erottavat vain ohuet köydet.  

Pohjakerroksessa esitellään Ostrobothnia Australis -yhdistyksen kokoelmia, jotka edustavat lähinnä Pohjanmaan eteläosien kasvi- ja eläinmaailmaa. Kasvikokoelma on perustettu jo 1925 ja hyönteiskokoelma 1928. Nämä kokoelmat olivat näytteillä eri paikassa jo 1980-luvulla, jolloin muistan käyneeni katsomassa niitä usein siskon ja kaverini kanssa. 

Museon alakerrassa on myös Terranova, Merenkurkun luontokeskus, jossa esitellään Merenkurkun luontoa, maankohoamista ja maailmanperintökohdetta. Ihan tuntui tuulahdus kesästä, kun äänimaisemana oli lokkien kirkunaa ja seinillä isot valokuvat saaristomaisemasta; ihan kuin olisimme olleet mökillä. Lasten suosikki oli pimeä huone, jossa esitettiin veden alla kuvattua filmiä suomalaisista kaloista salaperäisen musiikin säestämänä. Sitä serkukset olisivat jaksaneet tuijottaa vaikka kuinka kauan. Kuopus kysyi vielä kotonakin, koska pääsee taas katsomaan kalafilmiä.

Itse jaksan aina vaan tutkiskella Vaasan ja Pohjanmaan rannikon kulttuurihistoriasta kertovan osaston esineistöä ja niistä rakennettuja kokonaisuuksia, jotka kertovat elämästä aina viime vuosikymmenille saakka. Joitakin tuttuja juttuja löytyy omasta lapsuudesta (iik, olen jo niin vanha, että lapsuuden esineet ovat osin museokamaa... ;) ), kuten nuo vanhat limsapullot.

Yksi suosikeistani on vanha keskustan kahvila, samanlaisen tyylin voisin ottaa omaankin keittiööni.

Tällä kertaa vauhti oli aika nopea, kovasti ei lasten kanssa ehtinyt vitriinien äärellä viipyilemään, mutta mukava aamupäivä me tuolla vietettiin. Tosin muutama osasto jäi vielä katsastamattakin, joten taidetaan piipahtaa uudestaan viimeistään silloin, kun tuonne tulee uusi vaihtuva näyttely.